Maalle muuttaminen tuntuu olevan monien unelmakokoelmassa, mutta sitä säilytettään jossain siellä kerrostaloasunnon pöytälaatikossa, odottamassa sopivaa hetkeä. Toteutettuani oman maalle muuttoni olen käynyt monia keskusteluja kateellisten kanssa. Voi, kun tuo olisi minullekin mahdollista! Minä tietysti totuuden torvena vastaan noihin kommentteihin, että mikäpä jottei, valintojahan nämä vain ovat! Ja keskustelu ei oikein etene, kun aiheeseen kietoutuu ihmisillä niin monia muita unelmia ja tavoitteita ja asioita, mistä on tullut itsestäänselvyyksiä. Maalle muuttaminen tarkoittaisi monen ihmisen kohdalla luopumista liian monesta muusta asiasta. Ja se on sitten se mahdottomuus.
Miten tämä minulle sitten oli mahdollista – ja on? Ei se varmaan ollutkaan. Ei minulla ollut voimavaroja edes muuttourakkaan. Ja kun siihen silti ryhdyin, tuli matkan varrella vastaan vielä vaikka ja mitä. Siinä oltiin muuttokuorman kanssa milloin hammaslääkäripäivystyksessä ja milloin setvimässä sukulaisten sairaskohtauksia. Ja minä kun olin laskeskellut, että voimani ehkä juuri ja juuri voisivat riittää muuttoon, että kannattaa ainakin kokeilla. No, täällä ollaan ja ihan yhtenä kappaleena. Toisaalta minua puski eteenpäin vahva motivaatio muutokseen ja toisaalta se, ettei oikein muitakaan vaihtoehtoja ollut siinä kohtaa.
Jos tarkemmin arkeani katsellaan, niin tosiasiassa elän jatkuvasti mahdottomuuksien keskellä. Toimintakykyni on uupumuksen myötä sellainen, että vaikkapa tiskaaminen tai pesulla käyminen ovat minulle todella hankalia asioita. Siivoaminen kaatuu jo pelkästään muistiongelmiin, en muista, että sellaista pitäisi tehdä. Tai että miten se tapahtuikaan. Puuhastelen maalaiskodissani kuin hajamielinen professori. Jotain tulee aina tehtyä, mutta arjen asioiden kokonaisuus on aika erikoinen rakennelma. Jos yhteiskuntamme olisi hieman toisenlaisesti aseteltu, niin minulla olisi näihin askareisiin apua. Mutta näillä diagnooseilla, tällaisella näkymättömällä vammaisuudella, ei avustajaa tai kotihoitoa kuulu ovella koputtelemassa
Kun uuvuin, olin alkuun aika hätääntynytkin siitä, miten selviän ja millaista elämäni tulee olemaan. Sitten aloin ihan vaan pokalla haaveilla mahdottomista asioista. Ostin legosetin, jonka kokoamiseen aivoni eivät tässä tilassa pystyneet. Hauduttelin sitä pöydän kulmalla jokusen viikon ja niin palat alkoivat tulla esiin pusseistaan ja löytää toisiaan oikeissa kohdissa. Katselin autoja netistä ja mietin, miten ihmeessä sellaista vielä pystyisin ajamaan ja huoltamaankin. Enhän edes näe kunnolla (sitäkin voi väsymys teettää) enkä pysy hereillä silloin, kun haluan. Laitoin tutuille viestiä ihanista museoautoista – sellaiseen ainakin motivaatio riittäisi! Ja sain palautetta, että tuollainen on aivan mahdoton idea. No lopulta löysin mieleiseni, nykyaikaisen mallin, Fordini, josta sai tehtyä myös pikkuruisen kesämökin. Sen kohdalla en juuttunut mahdottomuuksiin, vaan päätin ostaa sen, vaikka sitten tien laitaan nököttämään. Ja niin vaan sitten löytyi keinot niin huoltokäynteihin (koira mukana) kuin hereillä pysymiseen pitkällekin ajellessa (kirpeät karkit).
Ja nyt on sitten talo maalta ja kohta kanalakin hankittu, vaikka nekin voisivat jonkun muun mielestä olla minullekin ”sitten joskus” -asioita, niitä sellaisia, mitkä voi toteuttaa, jos tulee lottovoitto, vaikka ei edes lottoaisi. Moni on luonnehtinut minua tässä muutoksessa rohkeaksi. Sitä kai se on, rohkeutta, kun en jäänyt odottamaan lottovoittoa. Sen sijaan minulle tuli ero, potkut ja uupumus. Ne olivat asioita, mitkä irrottivat minut monesta tutusta ja turvallisesta elementistä, joista irti päästäminen olisi vaatinut rohkeutta. Mutta ei sitä tarvittu, sillä en minä päästänyt irti, nuo asiat vain tapahtuivat. Ja juuri se paketti heitti minut aivan mahdottomaan elämäntilanteeseen, jossa on vain totuttava unelmoimaan ja toteuttamaan päivittäin kaikenlaista, mitä en osaa ja mihin en pysty enkä kykene. Onneksi olen sisimmässäni satutäti, joten olen kotonani Harry Potterin ja Peppi Pitkätossun maailmoissa. Siellä elämän ydintä on juuri mahdottomien tilanteiden äärellä oleminen, ihmeiden ja taikavoimien avulla askel kerrallaan selviytyminen.
Lisää kommentti
Kommentit
Mukava lukea kuulumisiasi! Terveisin vanha Naulalan kämppäkaveri