Mummolani, satavuotias hirsitalo sekin, paloi keväällä lähes kokonaan. Kävin katsomassa raunioita. Tutun tuvan lattialla, siinä, mihin sammaltäytteinen välikatto oli romahtanut, kasvoi jo ruskeita maljasieniä tyytyväisenä paloletkujen kastelemalla mättäällään. Kuistilla humalaköynnös oli löytänyt reittinsä sisään särkyneestä ikkunasta. Jos kukaan ei purkaisi ja raivaisi paikkaa, ei varmaan menisi kauaa, kun talo olisi osa ympäröivää luontoa. Vain kummallisen kulmikkaat kivet, posliinin, pellin ja lasinpalat siellä täällä muistuttaisivat ihmisasutuksesta.

Remonttia tehdessäni en ole ottanut paljoa ennen ja jälkeen -kuvia. Minun talossani ei ole ihan helppoa aina tunnistaa jo remontoituja kohtia. Keittiössä vakio-opastukseni onkin jo, että nämä turkoosit ja keltaiset 50-luvun kaapit ovat ne uudet. Puunkierrätyspisteelle lähti tästä lastulevyversiot. Keittiön suopakuurattu lattiakaan ei enää tuoreelta näytä, kun siinä on viereisen huoneen remontin jäljiltä kaikenlaista likaa ja tässä kohtaa sitä ei kannata käydä jynssäämään puhtaaksi. Vaikka elämässäni on viime aikoina tapahtunut isoja muutoksia, ei minustakaan tarvitse uudistumisen heti ensisilmäyksellä erottua. Täällä olennaisimmat muutokset tapahtuvat pinnan alla ja kosmeettisia ehostuksia tehdään vasta sitten, kun aikaa jää.

Tunnen useita autismikirjolla olevia ihmisiä, koska olen sellainen itsekin. Kun muutin maalle, moni kirjolainen kommentoi, että tuo on juuri se elämänmuoto, mitä itsekin tarvitsisi ja ei vain tiedä, miten sen voisi saavuttaa. Minulle tämä oli mahdollista, vaikka en ole tällä hetkellä työkykyinen enkä erityisen rikas ja voimavaranikin ovat hyvin rajalliset. Viihdyin aikani kaupungissa, missä palvelut olivat kävelymatkan päässä ja vuokra-asunnossa sain torkkua vailla huolta kiinteistön kunnosta. Viime vuonna kuitenkin kävi selväksi, että se ei ollut enää minun elämältäni tuntuva asumismuoto ja uskalsin muutoksen tehdä. Nyt, kun olen asettunut taloon ja päässyt remonttienkin alkuun, uskallan sanoa, että tämä maalla asuminen on tälle uupuneelle autistille todentotta mahdollista, vaikka ei mikään läpihuutojuttu tämäkään.

Maalle muuttaminen tuntuu olevan monien unelmakokoelmassa, mutta sitä säilytettään jossain siellä kerrostaloasunnon pöytälaatikossa, odottamassa sopivaa hetkeä. Toteutettuani oman maalle muuttoni olen käynyt monia keskusteluja kateellisten kanssa. Voi, kun tuo olisi minullekin mahdollista! Minä tietysti totuuden torvena vastaan noihin kommentteihin, että mikäpä jottei, valintojahan nämä vain ovat! Ja keskustelu ei oikein etene, kun aiheeseen kietoutuu ihmisillä niin monia muita unelmia ja tavoitteita ja asioita, mistä on tullut itsestäänselvyyksiä. Maalle muuttaminen tarkoittaisi monen ihmisen kohdalla luopumista liian monesta muusta asiasta. Ja se on sitten se mahdottomuus.

Muutama viikko vakioasukkaan elämää on nyt kesämökkiä vielä muistuttavassa hirsitalossani takana. Päätös muuttaa remontin keskelle talvipakkasten paukkuessa oli hyvä. Nyt voin rauhassa heräillä täällä kotona ja käydä aamuteen jälkeen pohtimaan, mistäs kohtaa tänään rapsuttelisin taloani vai olisiko päivän ohjelmana vain lämmitys- ja vesipuuhat, ulkoilu metsässä ja päiväunet. Paljon aikaa meneekin nyt perusasioiden ylläpitoon. Pelkästään ovesta ulos lähteminen on melkoinen operaatio. Ensin pitää selvittää säätilanne. Sitten käydään sen mukaan pukemaan koiraa ja itseä. Toppahousut löytyvät purkuvaiheessa olevaan eteiseen johtavan oven raosta, siitä sisäovea vasten pystyyn nostetun patjan vierestä, missä ne ovat tilkkeenä aina, kun ne eivät ole jalassani. Lähtiessä pitää miettiä tarkkaan, mitä tavaraa oli menossa ulos ja mitä sieltä sisälle, koska patjaviritysovesta ei voi rampata ees taas turhan takia. Yleensä ne roudattavat ovat likavettä ulos ja polttopuuta sisään. Lisäeristeiden tarpeet ja vetoisat kohdat ovat käyneet kovilla pakkasilla kätevästi ilmi. Eiköhän ensi talveen mennessä tekstiilitilkkeiden tilalla ole hyvät kerrokset ekovillaa, pahvipaavoa ja pellavarivettä – ja niitä kunnollisia ovia.

Vuodenvaihteen alla tuijotin siskoni keittiössä kännykkääni ja mietin, uskallanko painaa lähetä-nappia. Sinne meni vuokra-asunnon irtisanomisilmoitus! Remonttityömaallani vierailevat ihmiset eivät ehkä arvaisi, että olen kuukauden päästä täällä vakituinen asukas. Jouduin puntaroimaan jatkuvan paikasta toiseen ajelun ja mukavuuksista hetkeksi luopumisen välillä. Vanhana retkeilyautoilijana kallistuin sille kannalle, että mennään vaikka auton vessalla, kantovesillä ja lattioiden lautareiteillä kohti kevättä, jotta arkeni ja elämäni pääsee viimein asettumaan yhteen paikkaan – varsinkin, kun se tuleva alkaa jo tuntua kodilta.

Toinen reissu remonttikohteeseen on takana. Paikka alkaa tuntua jo omalta. Koska voimani ovat vielä uupumuksen jäljiltä rajalliset ja seikkailussa on mukana myös Eppu-koira ominen tarpeineen, ei viikko mennyt pelkästään hiki pipossa puuhatessa. Monet hetket istuimme myös paikoillaan ja katselimme, missä sitä ollaan. Keskeneräisissä huoneissa hengailu, päiväunien ottaminen ja metsän torvijäkälien tutkiminen ovat niitä juttuja, jotka juurruttavat meitä tähän paikkaan.

Täällä sitä ollaan vaihteeksi kaupunkiresidenssissä Lappeenrannassa. Pimeää on, vaikka hetkeksi lumipeite maisemaa saapuikin valaisemaan. Kuva on Linnoitukselta, Lappeenrannan omasta vanhasta kaupungista, joka nykyään on varsin viehättävä aikamatkailu- ja tunnelmointipaikka. Vallipolun näkymät viehättävät jopa räntäsateessa!

Terveiset 30-luvun hirsitalosta Pirkanmaalta! Näin se kävi yksi unelma toteen viime viikolla, kun asuntokaupat tehtiin ja sain avaimen talooni. Ostokseni on ollut jokusen vuoden tyhjillään ja kaupan mukana ei tullut ainuttakaan dokumenttia, joista olisin saanut tietoa kiinteistön kunnosta tai vaiheista. Näytössä kyllä kurkin kaikki paikat, mutta aikamoinen yllätyspakkaus tälläinen hankinta on, ja onneksi hinta sen mukainen. Nyt olen muutaman päivän ennättänyt siivota, koluta ja kaivella ja onnekseni yllätykset ovat olleet iloisia.

Unelmoijan elämään sisältyy paljon odottelua. Tällä odotellaan nyt kiinteistökaupan toteutumista. Sen piti jo olla ihan selvä juttu, mutta niin vaan paperityöt hidastavat unelmaan käsiksi pääsemistä. Hankalinta on, etten tiedä, milloin homma on paketissa. Ei auta, kuin odotella. Huomaan, että tällainen kärsivällisyys ei ole yksi vahvuuksistani. Ylikierrokset sähköistävät arkea ja sukat pyörivät jalassa. Koetan miettiä, että tässä on nyt ihan positiivisesta asiasta kyse ja ei edes oikeasti ole mikään kiire. Kaivan esiin tutut stressinhallinnan konstini: kynttilän, teekupposen ja keskeneräisen legohomman rakentelun. Kyllä tästä selvitään ja pääsen vielä toteuttamaan suunnitelmiani ja elämään unelmaani todeksi!