Remonttia tehdessäni en ole ottanut paljoa ennen ja jälkeen -kuvia. Minun talossani ei ole ihan helppoa aina tunnistaa jo remontoituja kohtia. Keittiössä vakio-opastukseni onkin jo, että nämä turkoosit ja keltaiset 50-luvun kaapit ovat ne uudet. Puunkierrätyspisteelle lähti tästä lastulevyversiot. Keittiön suopakuurattu lattiakaan ei enää tuoreelta näytä, kun siinä on viereisen huoneen remontin jäljiltä kaikenlaista likaa ja tässä kohtaa sitä ei kannata käydä jynssäämään puhtaaksi. Vaikka elämässäni on viime aikoina tapahtunut isoja muutoksia, ei minustakaan tarvitse uudistumisen heti ensisilmäyksellä erottua. Täällä olennaisimmat muutokset tapahtuvat pinnan alla ja kosmeettisia ehostuksia tehdään vasta sitten, kun aikaa jää.
Tänään kuitenkin uudistin huussin oven, josta ruskeat maalit jo rapisivat lastuina irti. Siinä kohtaa kaipasin pienen puhdetyön isompien hommien ollessa nyt vähän tauolla. Ovi on aika lahokin ja vinossa, joten moni olisi tuumannut, ettei sitä kannata enää kunnostaa. Minun logiikallani uutta ovea ei ole järkeä tehdä, koska koko ulkorakennus on vähän huonokuntoinen. Rapsuttelu, hionta ja puuöljyllä sively toimivat riittävänä kasvojenkohotuksena kakkosvessani sisäänkäynnille. Pidän myös siitä, että öljyn läpi kuultaa nyt erilaisia kerroksia.
Eron jälkeen – tai oikeastaan pitäisi sanoa erotessani, koska pitkä prosessihan se on – heitin paljon vanhoja valokuvia ja esineitä pois uuden, raikkaamman elämän tieltä. Kaikkia kerroksia tuon 18 vuoden ajalta elämästäni en kuitenkaan halua rapsuttaa tai peittää millään. Kipeätkin kokemukset kuultavat sieltä huoltokerroksen alta. Eroa työstäessäni minulla oli usein sellainen ”ennen ja jälkeen olo”, niin radikaali muutos siinä tapahtui. Nykysin osaan jo puhua "exästä", vaikka siinä minusta onkin jotenkin häiritsevän taakseen jättävä kaiku. Se on vaan kovin kätevä sana tilanteissa, missä ei ole tarvetta käydä kertomaan kyseisestä henkilöstä tai erosta, vaan jostain ihan muusta tuohon yhteiseen ajanjaksoon liittyvästä asiasta. Kuten vaikka siitä, että exän kanssa kunnostettiin 70-luvun taloa ja siinä sitä remonttiosaamista jo pääsi vähän kertymään.
Autismikirjon diagnoosin saaminen kymmenisen vuotta sitten oli myös elämässäni merkittävä vedenjakaja. Siinä on se hassu puoli, että autismi tai aspergerin oireyhtymä on toki minulla ollut matkassa ihan koko elämäni ajan. Erilaisuuteni sai tuossa kohtaa vain nimen ja sen myötä minulle avautui varsin kotoisan tuntuinen vertaismaailma. Siinä porukassa en olekaan mikään kummastelun kohde, vaikka kertoisin jopa harrastuksistani ja aidoista ajatuksistani. Monesti olennaiset, eteenpäin vievät muutokset elämässä ovatkin juuri niitä, missä mitään konkreettista ei välttämättä tapahdu, vaan ainoastaan jokin täysin uusi näkökulma aukeaa mielessä. Ei tähän erosta selviytymiseenkään varmaan olisi välttämättä tarvittu retkeilypakua ja hirsitaloa, vaikka niiden saapumisella elämääni tuntuukin olevan paljon merkitystä uudesta kiinni saamisessa.
Työelämässäni on ollut monenlaisia vaiheita. Pari vuotta sitten siinäkin tapahtui suuri käänne. Uupumus ei helpottanutkaan enää kesälomalla tai vuorotteluvapaalla. Työnteko ei ollut enää haastavaa vaan mahdotonta. Työhön liittyviä ennen-kuvia ei kodissani juuri tule vastaan. Muuttokuormaa pakatessani kävin koiran kanssa retkellä ja poltin nuotiopaikalla kassillisen oikeuspöytäkirjoja, muistioita ja kalentereita niiltä ajoilta, kun jouduin taistelemaan oikeudestani tehdä työtäni myös virallisesti ja avoimesti vammaisena. Onneksi työhön liittyy myös paljon hyviä muistoja ihmisistä, joiden mielestä minun kanssani työskentely oli ihan normaalia ja mukavaa. Paljon on mieleen jäänyt myös niitä asiakkaiden kohtaamisia, joissa pääsin auttamaan toisia elämässään eteenpäin, kohti jotakin mielekästä uutta. Nämä ajatukset kantavat minua kohti tulevaisuutta, jossa kenties vielä sittekin löydän paikkani työelämässä.
Vanhan talon remontoinnissa ihan parasta on se, mitä kaikkea purettavista kerroksista saa löytää! Pelkästään meneillään olevan eteisen lattian alta, seinien välistä ja välikatosta on löytynyt yksi pieni museollinen sanomalehtiä, postikortteja, vaatteita, kauppakuitteja, kattilan kansia ja muumioitunut kissa. Minusta jopa tuo raato on kaunis ja jotenkin niin sopiva juuri siihen, missä se makaa. 20-luvun lehtiä (vaikka talo on 30-luvulta) laitoin uudelleen käyttöön karmien täytteeksi, kun vintiltä irti otettu, vihreä puuovi löysi paikkansa keittiön ja eteisen väliltä. Jotenkuten olen pystynyt viemään puunkierrätyspisteelle ne huonoimmat pätkät himmeän turkooseista lattialankuista, keittomaalilla sivellystä hirrestä ja punakeltaisesta ulkoverhouksesta. Että jätekin voi täällä olla niin kaunista! Piti ihan kuva ottaa jäähyväisiksi.
Oli muutos sitten menossa talossa, minussa tai toisessa ihmisessä, haluan oppia toimimaan siinä tilanteessa vielä nykyistäkin hellävaraisemmin, hitaammin ja myös mennyttä arvostaen. Ja muistaa sen, että se, mitä nyt rakennamme, muuttuu myös joskus tulevaisuudessa. Siltä varalta, että tulevat remontoijat sitten joskus kiroilevat meidän perinnerakentamisemme ekovilloja ja sitkoteippauksia, niin pitääpä heillekin jättää taukolukemiseksi sekä niitä 20-luvun lehtiä että vaikkapa Aamulehti tältä muutoksen vuodelta. Kirjeitä ja kortteja on tähän osoitteeseen minulle saapunut vasta yksi, joten jospa henkilökohtaisempana terveisenä printtaan heille pätkän blogia.
Lisää kommentti
Kommentit