Tunnen useita autismikirjolla olevia ihmisiä, koska olen sellainen itsekin. Kun muutin maalle, moni kirjolainen kommentoi, että tuo on juuri se elämänmuoto, mitä itsekin tarvitsisi ja ei vain tiedä, miten sen voisi saavuttaa. Minulle tämä oli mahdollista, vaikka en ole tällä hetkellä työkykyinen enkä erityisen rikas ja voimavaranikin ovat hyvin rajalliset. Viihdyin aikani kaupungissa, missä palvelut olivat kävelymatkan päässä ja vuokra-asunnossa sain torkkua vailla huolta kiinteistön kunnosta. Viime vuonna kuitenkin kävi selväksi, että se ei ollut enää minun elämältäni tuntuva asumismuoto ja uskalsin muutoksen tehdä. Nyt, kun olen asettunut taloon ja päässyt remonttienkin alkuun, uskallan sanoa, että tämä maalla asuminen on tälle uupuneelle autistille todentotta mahdollista, vaikka ei mikään läpihuutojuttu tämäkään.
Paljon osaan siitä jo sanoa, mitä tällainen asumismuoto edellyttää. Minulla pakettiin kuuluu 30-luvun hirsitalo, joka vaatii kokonaisvaltaista remonttia, mutta jossa on voinut jotenkuten asua alusta lähtien. Matkaa ruoka- ja rautakauppaan on sen verran, että auto ja ajokyky täytyy olla. Ja kaunista luontoa ja etäisyyttä muihin ihmisiin riittää, mutta en ole aivan korven keskellä. Naapurissa olevan entisen kyläkoulun vuoksi jopa katuvalot löytyvät läheltä. Listaanpa (autistille tyypilliseen tapaan) tässä muutamia ainakin minun maalaiselämän versiossani tarpeellisia ominaisuuksiani:
Pitkäjänteisyys ja keskeneräisyyden sietokyky - Minun taloni on vielä tässä vaiheessa seudun rumin (anteeksi vain, rakas talo) ja kauneus on minulle tärkeää. Mutta kestän katsella keskeneräisyyttä, kun osaan myös nähdä vanerilevyjen alta pilkistävät tulevaisuuden mahdollisuudet. Ja tajuan myös, kuinka paljon ulkovuorauksen korjaaminen pikavauhdilla voisi maksaa. Sähkökaappia ja alimman hirren vaihtamista varten esiin kuorittu punainen kohta hivelee silmääni jo pienenä kurkistusaukkonakin. Keskeneräisyyttä syntyy paljon myös siitä, että uupumuksen vuoksi jaksan edistää asioita talolla vain vähän kerrallaan. On välttämätöntä pystyä myös lepäämään remontin keskellä, vaikka kaikki tekeminen siinä vieressä kutsuisikin laittamaan asioita järjestykseen.
Ongelmanratkaisutaidot – Naulaisena lautakasana pihaani tullutta kanatarhaa kootessani mietin, että puusepän taitojen vielä puuttuessa on aivojeni erinomaisesta ongelmanratkaisukoneistosta paljon hyötyä. Niin vain sain aitauksen kasaan ja monta muutakin nikkarointia on jo onnistunut – riittävän hyvin. Kokeilen, tutkin netistä ja kirjoista ohjeita ja kuuntelen asiaa tuntevien neuvoja. Siinä sitä osaamistakin sitten kertyy. Toki tällaisessa talossa ja maalaisolosuhteissa uusia haasteita ratkaistavaksi kyllä riittää aina, joten ongelmanratkaisukyky on ehkä tällä hetkellä jopa tärkein ominaisuuteni.
Avun vastaanottaminen ja vastuun ottaminen itse – Tämä meneillään oleva ja massiivisin uupumiseni viimeistään opetti minulle, että toisilta ihmisiltä on ihan pakko pystyä ottamaan apua vastaan, jos tällä pallolla meinaa eteenpäin taapertaa. Talon kanssa tarvitsen ja saan apua paljon sukulaisilta, eniten isältäni, jolla nikkarointikokemusta ja eläkeläisen aikaa riittää kosolti. Meillä ei aina ole sukulaisten kesken ollut yksinkertaiset kuviot toistemme auttamisessa, siinä on ollut monenlaista tunnetta ja käytännön haastetta. Kun ostin talon, toivoin ja myös omalta osaltani päätin, että tässä on meille mahdollisuus yhteiseen, mukavaan tekemiseen. Ja muutamien muiden tähtien asettuessa vielä kohdilleen niin on käynytkin. Olen oppinut kuuntelemaan toisten, niiden niin kovin lähelläkin olevien, neuvoja ja ohjeita. Ja samalla olen oppinut löytämään ne kohdat, kun sanon oman mielipiteeni. Lopulta minun talossani päätökset teen minä, eikä sen tarvitse olla mikään manifesti (vaikka seinällä roikkuukin kirjoittamani työmaan säännöt). Jos lattia rakennetaan niin, että seuraavan huoneen kohdalla pitää tekniikkaa hioa, niin se on ollut minun päätökseni ja otan siitä vastuun, oikein mielelläni.
Leikkisyys ja heittäytymiskyky – Vastuun kantaminen tuntuu kepeältä, kun talon hankintahinta oli pieni. Siinä kohtaa eivät kaikki säästöni kuluneet loppuun. Jos tulee vilu tai mitta täyteen mökkiolosuhteita, voin vielä vaikka pelastautua vuokra-asuntoon. Järkeä pitää olla, mutta ei siihen liikaa kannata tukeutua tällaisissa projekteissa. Kun kesken olennaisten remonttien ja maan ollessa roudassa naapurikylällä tuli vastaan juuri minulle passeli kanatarhapaketti taloineen, lintuineen ja jyvävarastoineen, niin pistin sen tilaukseen. Heittäydyin kanaharrastuksen vietäväksi siitäkin huolimatta, että se edellytti sitten myös myöhemmäksi suunniteltua parkkipaikkojen tasoittelua ja aika paljon kaikenlaista muuta rakentelua nyt ja justiinsa. Ja samalla oli revittävä jostain aikaa myös kanojen sielunelämään tutustumiseen. Huumorilla olen selvinnyt pahimmista urakkapäivistä. Edellisessä postauksessani kirjoitinkin mahdottomiin asioihin tarttumisesta. Arkeni vaatii usein sellaista Peppi Pitkätossumaista asennetta, että tästä mennään – syteen tai saveen. Läheiset ovat välillä valitelleet kiirettäni, mutta itselläni on huumori vielä riittänyt hetkittäin vähän kaoottisenkin, mutta minulle rakkaan projektimaailmani keskellä.
Siinäpä muutama esimerkki tarvittavista ainesosista tällaisesta elämäntavasta haaveileville. Olisi hauskaa päästä juttelemaan muiden autistien kanssa, jotka suunnittelevat tällaiseen aisteja hivelevään ympäristöön muuttamista tai ovat jo minua pitemmällä oman maalaisunelmansa toteuttamisessa, oli sitten vaikka kyseessä vuokrakämppä vanhassa kyläkoulussa tai rähjäisen sukutilan valtaus. Laita siis viestiä, jos haluat vaihtaa ajatuksia! Kenties voimme myös kannustaa toisiamme jatkamaan omaa hyvinvointia tukevan arjen rakentamista niinäkin päivinä, kun alimmasta hirrestä löytyykin sitä lahoa tai huussin kansi pettää istujan alla. Nimelläni oleva gmaili löytyy tuolta jostain blogin tiedoista ja siellä on myös viestimahdollisuus. Ken tietää, vaikka aiheen ympärille kasvaisi jonkinlainen pieni yhteisönkin joku päivä.
Lisää kommentti
Kommentit