Maatuvia taloja ja luonnonystävän valintoja

Mietin, mitä minun talostani jää jossain kaukana tulevaisuudessa jäljelle. Olen poistanut urakalla aiempien remonttien muovimattoja. lasivilloja ja lastulevyjä rakenteista ja korvannut niitä perinneteisillä materiaaleilla. On tänne vähän uutta uretaaniakin suihkuteltu, kun viimankestäviä, nykyaikaisia kierrätysovia on asennettu paikoilleen. Olen matkan varrella oppinut, että eivät ne perinnetarvikkeetkaan mitään luonnonmateriaalia välttämättä ole, ellet ole todella tarkka hankintoja tehdessä. Paperisilpusta valmistetuissa ekovillalevyissä on mukana ainakin reilusti booraksia. Itse asiassa on yllättävän vaikeaa selvittää, mitä rakennusmateriaalit lopulta sisältävät. Pellavarivekin on vahvistettu muovilla, ellet hoksaa valita kotimaisen sijaan virolaista versiota. Minä olen saanut huoletta kippailla ison osan 30-luvulta peräisin olevista puruista, oljista ja pellavista pihan perälle maatumaan. Jos ihmiskunta selviytyy vielä pitkään, nimeävät tulevaisuuden argeologit tämän kerrostuman maaperässä varmaankin muovikaudeksi.

Maalla asumisella on sellainen luontoystävällinen maine. Minulle tämä muutto ei ollut ekologinen valinta. Edellinen kotini, kerrostalokaksio 50-luvun talossa, pikkukaupungin keskellä, oli maapallon kannalta selvästi parempi vaihtoehto. Naapurien kanssa yhteiset seinät ja viiden minuutin kävelymatka kauppaan pitivät hiilijalanjälkeni varsin pienenä. Muutin maalle itsekkäistä syistä. Kaipasin ja tarvitsin rauhaa ja tilaa ympärilleni. Halusin asua luonnon keskellä ja kävellä kotoa suoraan sienimetsään. Ja luontoa täällä todellakin on, välillä tuntuu ihan siltä, että asuisin jossakin safaripuistossa peurojen, kurkien ja metsojen keskellä. Tänään sain koiralenkillä ihastella töyhtö- ja pyrstötiaisia.

Vaikka minun taloni on vielä tukevasti pystyssä, jaan myös rakennukseni villieläinten kanssa. Kesällä yläkerran portaikosta löytyi uinumasta pohjanlepakko. Se päätyi heikkokuntoisena paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen hoitajan huomiin. Oli hauskaa saada selville, että vintilläni asuu noita ihmeellisiä otuksia. Itse asiassahan ne olivat täällä ennen minua, kuten luultavasti olohuoneen seinän sisällä talvisin kulkevan hiirenkin suku, ja naakat, joiden pesimisen piipuissani kylläkin estin verkoilla ensi töikseni muuton jälkeen. Pidän nykyisin jopa hämähäkeistä, joita sisälläkin välillä kulkee. Lenkkipolun varren kyyt ovat minusta mahtavia, ja jos en liikkuisi koiran kanssa, jäisin niitä katselemaan. Jollakin ihmisillä on hiiriin, lepakoihin, käärmeisiin tai jopa lintuihin liittyviä kammoja. Sellainen voisi tehdä tästä elinympäristöstä vähemmän idyllisen hetkessä, koska tässä eläinpuistossa vastaan tulevia lajeja ei voi valita.

Kaupungissa havaittava luonnoneläin on usein välittömästi ongelma ja aiheuttaa toimenpiteitä. Edellisen kotini taloyhtiössä, siinä 50-luvun kerrostalossa, jollain oli ilmeisesti hallitsematon jyrsijäkammo, koska ilmeisen laittomiakin myrkkyansoja oli levitelty pitkin taloa. Täällä minun tontillani ihminen voi joskus väistää jopa puuta. Ei minun tarvitse katkoa kaikkia oksia pihan kuusista. Saanpa katsella sitten niille istahtavia lintuja. Ne pihan puut, jotka eivät juuri uhkaa kaatua sekä pitkänä rehottava ruohikko, saavat olla sellaisia kuin ne luonnostaan ovat. Kanatkin löysivät kesällä suojaisia ja herkkujen täyteisiä kuopsuttelupaikkoja metsäiseltä pihalta. Täällä ei tarvitse hyönteishotelleja rakentaa eikä edes linnunpönttöjä laittaa. Risukasoja ja pesäkoloja löytyy pihasta ja rakennuksista ihan luonnostaan. Minusta on kiinnostavaa päästä näkemään, millainen joku kasvi omalta olemukseltaan on. Ihmisellä on usein niin kiire saksia kaikkea ennen kuin luonto pääsee jotenkin vaarallisesti valloilleen. Kyllä ne niittykasvit viikatteella sitten poikki sain loppukesästäkin. Ehkä ensi kesänä muotoilen pihaa vähän aiemmin, kun nyt jo tiedän, mitä sieltä mistäkin mahdollisesti pyrkii nousemaan.

Puuhellan luukusta loimottava tuli viestii helposti maalaisromantiikkaa ja erähenkisyyttä. Minulle puun polttaminen on kuitenkin epäekologinen valinta verrattuna pattereiden sähköön, jonka lähteen voin valita energiayhtiön katalogista. Jos haluan ympäristöä suojella, kannattaisi se ilmalämpöpumppukin hurinasta huolimatta hankkia, varsinkin, kun vanhasta, vain minua ja Eppua varten lämmitettävästä erillistalosta tulee lämmönhukkaa aika runsaasti remontoinneista huolimatta. Hella on minulle lisälämmitin ja ilmanvaihtokone varsinkin kosteilla keleillä. Ja jos saan pihasta vaarallisuuden vuoksi kaadetut koivut pilkottua, ei halkojeni takia tarvitsisi erikseen metsää kaataa. Sitäkin voi sitten miettiä, miten paljon sähkö- ja polttomoottorienergiaa siihen korilliseen halkoja tuli käytettyä.

Kasvun ja vuodenaikojen seuraaminen on yksi koukuttava tekijä maalla asumisessa. Täällä muutos on niin valtava. Koko ajan on jotain menossa taivaalla, maassa ja tienpientareilla. Minä olen nauttinut myös peltotöiden vaiheiden katselusta. Traktorin hurinakaan ei ole häirinnyt, kun olen tuuminut, että siellä se naapuri korjaa nyt viljaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tänä kesänä keräsin pakkaseen ämpärillisen puolukkaa. Lapsena marjareissut olivat minusta väsyttäviä ja kaupungin liepeiltä on ollut vaikeaa löytää sopivaa apajaa. Nyt saan ämpärin täyteen marjaa tai sientä ihan vaan koiralenkin varrella ja sadon kypsymisen seuraaminen on osa arkea. Kotini alkaakin muistuttaa hobittikoloa kanoille kuivattuine yrttinippuineen ja suppilovahveropurkkeineen. Täällä alkaa näkyä se elämäntapa, jonka olen jo nuoresta asti tiennyt sopivan minulle. Täällä voin sulautua osaksi maisemaa ja elää jatkuvassa vuorovaikutuksessa luonnon kanssa. Ja välillä niin toteutuu myös ekologinen elämäntapa.